Puhelu oli tullut torstaina iltapäivästä; pehmeä naisääni raadollisella Manchesterin aksentilla höystettynä kertoi Hestian paperien olevan kunnossa ja lennon lähtevän ensin Saksaan ja siitä jatkolennolla Suomeen perjantaina aamupäivästä. Hestian alkuperäinen ostaja oli Petran onneksi ollut jo pitkällä ostohommissaan ennen kuin joutui perumaan ja kaikki paperit olivat pitkälti valmiina ja hevoskuljetus varattuna. Niinpä Hestian matkaan tuli kevyet tuhat kilometria ja pari tuntia lisää ja illan alkaessa hämärtyä cob-tammaa kuljettava lento laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle.
Petra istui autossa rattia rummutellen, levottomana. Ajomatka alas pääkaupunkiseudulle oli yksinään ollut monta tuntia, mutta onneksi matka Auburniin olisi huomattavasti lyhyempi. Nainen oli aamulla pakannut tärkeimmät tavaransa – pitkälti siis vielä purkamattomat matkalaukut auton perään ja pysähtynyt Murronmaan kautta, jossa oli ottanut väliaikaisen makuusijansa avaimet. Petra oli joutunut kieriskelemään päätöstensä kanssa pari yötä, mutta keskiviikkona sähköpostiin kilahtanut viesti oli sen varmistanut; muutto Murronmaalle olisi pian edessä. Tai, ei mistään voinut olla varma, mutta toivon mukaan tulevan työnantajan laveiden lupauksien pohjalta naisen itsevarmuus oli kasvanut – niinpä Petra oli ottanut nimiinsä Murronmaan yliopiston alueelta kahdeksi viikoksi vuokralle pienen yksiön, jossa voisi punkata niin kauan, että työ alueella varmistuisi paperillakin.
Nyt kuitenkaan lyhytaikainen muutto Murronmäen yliopiston alueelle ei ollut se, mikä jännitti – jännityksen kohteena oli edessä avautuvan lentokentän sopukoissa piilotteleva tamma, jota Petra ei ollut nähnyt kuin kuvissa ja videolla. Iltapäivä oli jo pilkkopimeä, hennon lumisateen leijailessa maahan ja sumentaen auton etulasin välillä, ennen kuin pyyhkijät taas puhdistivat lasin. Petra hörppäsi kylmää kahviaan – ei kylmää siksi, että se olisi jäähtynyt, vaan se oli alunperinkin ollut jääkahvi, nyt vain jääpalojen sulaessa äärimmäisen vettynyt versio siitä sokeri- ja kofeiiniherkusta, joka se oli alun perin ollut. Nainen oli juuri kääntymässä heittämään tyhjentyneen mukin takapenkin roskapussiin, kun autoriviä alkoi astella edestakaisin pari huomioliiveihin sonnustautunutta miestä.
“Hevoskuljetuksien hakijat!! Picking up horse transportation!!” Huudot jäivät pian käynnistyvien moottoreiden humuun, Petran startatessa oman kaaransa (tai no, oma ja oma – se oli lunastettu Jennin pihalta ja se todennäköisesti jaksaisi vielä muutaman tuhat kilometriä, mutta auton kojetaulu paloi kuin joulupuu konsanaan, täynnä vilkkuvia valoja…) ja rullasi ikkunaa alas kuullakseen ajo-ohjeita lastausalueelle. Hyinen tuuli tunki ikävästi autoon sisälle, saaden Petran irvistämään. Autojono ei liikkunut vielä kuin metrin tai pari kerrallaan, hohtavan keltaisissa liiveissä kulkevat työntekijät käyden vähitellen autojonoa läpi – onneksi autojonosta päätellen kone ei ollut ainakaan aivan täynnä hevosia …
“Anteeksi? Ma’am?” kuului vierestä, ruskeat silmät hypäten ylös kohti vanhempaa, mursunviiksistä miestä.
“Ai — Joo, hei –” Petra alkoi jo kaivaa oikeita papereita ja asiakirjoja, kun mursunviiksi puhui päälle.
“Hevoskuljetus? Saisinko sukunimen, henkilöllisyystodistuksen ja hevosen nimen?”
“Lukkari — hetkinen, haen sen juuri –” nainen pläräili kukkarostaan henkkareitaan, puhuen vahingossa alaspäin “Ja Hestia de Sailchuach.”
“Anteeksi?”
“Lukkari?”
“Ei, vaan hevosen nimi. Hestia mikä?”
“D – e S – a – i – l -“
“Ah, niin, joo, tuossa. Noniin, ajakaa kolmanteen jonoon mustan hevosrekan perään.”
Petra ei ehtinyt juuta sanoa saatika kiittää, kun mies lampsi jo seuraavalle autolle naisen trailerin takana. Petra veti syvään henkeä ja jätti ajokorttinsa, joka oli miehen kädessä käynyt, penkille, ja ajoi sitten kolmanteen ja viimeiseen autojonoon mustan, tyylikkään hevosrekan taakse. Vähitellen hevosia alkoi suorastaan tulvia lentokoneen ramppia pitkin alas. Ensimmäinen autojono, vasemmanpuoleisin, alkoi vähitellen purkautua, kun yksittäiset tai parilliset hevoset tuotiin lastattaviksi. Petra istui ja katseli, kuinka rautiaat puoliveriset ja kimot lämppärit vilisivät silmissä, kisaratsujen siirtyessä maasta toiseen – kenties “talvilomilta” tai joulun kisakauden jälkeen. Joukossa oli pari kylmäveristä, joita ruskeat silmät seurasivat tiiviisti, tutkaillen ja miettien – suurikokoinen shire asteli ainakin paria päätä korkeampana kuin taluttajansa koiranpentumaisesti traileriin, mutta jokin hevosen papereissa mättäsi ja levottomana Petra odotti, mikä maksoi – hän saisi Hestiansa tällä menolla vasta yömyöhällä. Viimein edessä oleva hevosrekka liikkui ja ajoi suoraan sivumpaan. Yksi lastausalueen työntekijöistä viittoi kuitenkin Petran tulemaan vierelle – arvatenkin Hestia oli hevosrekan hevosten seassa. Petra ajoi mellevän auton vierelle ja nousi, ottaen tarvittavat ja tarpeettoman liput ja laput esille ja vielä niiden kopiot auki puhelimeen. Koneesta talutettiin juuri komeaa, kyömynenäistä puoliveristä ja Petra oli varma, että mustavalkea harja liikahti jossain koneen perällä kutsuvasti. “Lukkari?” “Tässä.” Petra astui eteenpäin ja heilautti kättään. “Hestia de Sailchuach?” “Juuuri hän. Joo.” Petra ojensi papereita vielä tarkistettavaksi, saaden vaihtokaupassa käsiinsä Hestian passit ja muut tärkeät paperit – mutta huomio meni siinä samassa aivan harakoille, kun koneen lavaa pitkin asteli viimein mustavalkea tinkertamma, pälyillen hermostuneesti ympärilleen. Hestiaa taluttava, elämäänsä kyllästyneen näköinen mies vilkuili ympärilleen, vetäen tammaa tasaisesti mukanaan, kun hevonen olisi jäänyt joka askeleella ihmettelemään maailman menoa. Viimein Petran tajutessa vilkuttaa, lähti mies suuntaamaan kohti häntä. “Oli vähän stressaava reissu kuulemma – ainakin tämä Berliinin ja Helsinki-Vantaan väli.” Parrakas mies ilmoitti ensitöikseen. “Noh, kellepä ei – hei, muru … ” brunette hymähti, ottaen Hestian riimunnarusta tukevan otteen, ojentaen kättään hermostuneen tamman haisteltavaksi. “Ei kuitenkaan mitään suurempia ongelmia?” “Eeei, ilmeisesti. Aiemmalla lennolla sillä oli ilmeisesti tuttu hevonen vieressä, mutta ei ole mitään epäilystä loukkaantumisesta tai muusta – kunhan oli valvojan mukaan ollut levottomampi kuin rivikaverinsa.” Mies kertoili, taputtaen pari kertaa tamman kevyesti hikistä kaulaa. Hestian siniset silmät pyörivät jatkuvasti päässä, Petran ottaessa tamman riimusta kevyen otteen. “Jes, kiitos paljon – mä luulen, että me aletaan lähteä tästä aika pikaiseen, niin ei oo villiä irkkua juoksemassa pitkin lentokenttää kohta.” Petra vitsaili, hädin tuskin saaden katsettaan irti tammasta. Hestian lastaaminen traileriin olikin oma projektinsa – tamma oli turhan menevällä päällä vain kävelläkseen koppiin ja lopulta yksi hevosia valvoneista työntekijöistä auttoi Petraa kopittamaan tinkerin autettuaan toista porukkaa. Viimein Hestia kuitenkin oli trailerissa nyhvämässä heinää heinäverkosta, joka oli liki tyhjä. Brunette hypähti trailerin etuosaan ja rapsutteli hevosen kaulaa, käsi livahtaen kevyen sadeloimen alle, pohtien olisiko se matkalla tarpeellinen – toisaalta Hestia ei vaikuttanut niin hikiseltä ja ulkona satoi ohutta pellavalunta, joten Petra päätti luopua ajatuksesta riisua loimi tamman päältä akrobaattisesti trailerissa. Muutamaa hevosennappia ja kuivahtanutta porkkananpalaa myöhemmin Hestia alkoi jo vähän rauhoittua paikalleen ja Petra hyppäsi auton rattiin, näpytellen navigaattoriin Auburnin kartanon osoitteen. Matka sujui rattoisasti. Autossa ei ollut kameraa traileriin, ikävä kyllä, mutta koska traileri ei vaikuttanut erityisen levottomalta Petran kääntäessä auto motarille, ei reilun tunnin matkalla pysähdyksiä kaivannut – nainen päätteli, että yhtäkkinen pysähdys olisi vain stressannut Hestiaa lisää. Ilta alkoi jo lähennellä kello seitsemää, kun Petran räkivästi kulkeva auto trailereineen kääntyi Auburnin parkkipaikalle. Petra silmäili hetken illan pimeyden halki näkyviä kutsuvan lämpimiä, hulppeita tallirakennuksia ja kartanoa, kyseenalaistaen sekunnin ajan, pääsisikö asettumaan moiseen paikkaan – sitten moiset ajatukset hätyyteltiin pois ja Petra nappasi puhelimen taskuunsa, tarkistaen että oli ottanut tallin omistajattarien puhelinnumerot ylös, että voisi soittaa jos jotakin ongelmaa tulisi. Sitten alkoikin operaatio saada Hestia pois traileristaan. Siinä missä traileriin meno oli ollut työn takana, Hestia suorastaan kiisi peruuttaen pois trailerista, sieraimet suurina ja silmät pyörien epävarmoina. Muhkea pää kohosi korkealle taivaisiin ja muutama steppausaskel ehti jo saada Petran pelkäämään pahinta, että Hestia ottaisi ja lähtisi, mutta lopulta tamma rauhoittui sen verran, että siitä sai kunnon otteen. Petra kiersi kätensä pehmeän, lampaankarvalla pehmustetun ruskean riimun ympärille ja lähti hevosesta kaksin käsin pidellen taluttamaan Hestiaa ohi kartanon, kohti tallirakennuksia, toivoen törmäävänsä johonkuhun, joka osaisi auttaa. Petra oli tekstannut matkalta arvioidun laskeutumisaikansa, eikä Lukkari tammoineen ehtinyt edes yksityistallin kulmalle, kun Petraa hitusen lyhyempi, mutta vanhempi brunette nainen asteli kohti parivaljakkoa. “Oletan, että Petra? Ja Hestia?” nainen aloitti ennen kuin Petra ehti miettiä aivonsa solmuun, miten esittäytyisi. Petra irrotti toisen kätensä Hestian riimusta, nyökäten ja tarjosi hymyillen kättään naiselle, joka oli kirinyt välimatkan kiinni. “Isabella Sokka, tervetuloa. Matka meni ilmeisesti hyvin?” “Joo, ei suurempia ongelmia. Vähän Hestialla on nyt menovaihde päällä…” Petra mutisi, huomaten Sokan katseen käyvän läpi vihreään loimeen ja kuljetussuojiin puettua hevosta arvioiden, mutta se peittyi melko pian kun Petra avasi taas suunsa. “En kai tullut pahaan aikaan?” “Ei, ei lainkaan – odottelinkin jo, että tulisitte. Alamme ottaa pian hevosia sisälle, se ei välttämättä ole suotuisin hetki jo valmiiksi aralle hevoselle.” Isabella totesi, kevyt hymy kasvoillaan ojentaen kättään kohti tamman turpaa, antaen Hestian haistella kättä. “Koitettiin joo tulla sillee, ettei olis mikää hirveä hulabaloo menossa.” “Lähdetäänkö sitten katsomaan, mihin Hestia pääsee muuttamaan tuota pikaa?” Isabella ehdotti, ikään kuin kädellään viittoen näyttävänsä tietä. Petra nyökytteli tyytyväisenä, lähtien taluttamaan välillä levottomasti steppailevaa tammaa läpi pihan, katse jumittuen hetkeksi suihkulähteeseen, mutta Hestian jatkuva pälyily piti Lukkarin huomion hyvin hevosessa. “Tässä on tosiaankin yksityistalli, siellä on vakinaisilla sopimuksilla olevat yksityishevoset.” Isabella viittoi kohti vieressä olevaa tallia samalla kun johdatti kaksikon katetun käytävän alle. “Ja tästä pääsee molempiin maneeseihin.” Petra oli jo aivan tarpeeksi päästä pyörällään, kun Isabella kaarsi sitten oikealle kahden rakennuksen väliin, osoittaen ne vuorotellen. “Tästä pääsee lantalaan ja sieltä löytyvät myös kuivikkeet ja heinät. Rehuhuone löytyy erikseen molemmista talleista, samoin kuin varustehuone, eli ramppaamista rakennuksen välillä ei ole hevosten takia. Yksityistallin puolella on kuitenkin yksityistenomistajille tarkoitetut tilat, eli rider’s lounge ja kuntosali ja muut mukavuudet. Sieltä löydät myös oman kaappisi.” Petra nyökytteli ja yritti painaa kaiken mieleensä, rakentaen aivoissaan jonkinlaista karttaa tiluksista. Pian Isabella kuitenkin hidasti vauhtiaan, nyökäten kohti tammatallin “sisäpihaa”. “Tästä pääsette helpoiten tammatalliin – ja Hestia tarhataan tuossa oikealla olevassa tarhassa kolmen muun kanssa.” Esittelykierros tuntui vähitellen loppuvan, kun Isabella johdatti Petran tammoineen U:n mallisen tammatallin toiseen päätyyn, osoittaen Hestian karsinapaikan. “Muut hevoset alkavat vähitellen saapua sisälle – Hestialla on tämä päätypaikka, jottei ympärillä ole koko ajan menoa ja melskettä.” Isabella kertoi hymyillen samalla kun Petra talutti tamman karsinaan, alkaen riisua kahisevaa loimea tamman selästä. Hestian korvat siirtyivät oitis luimuun kahinan myötä, pehmeä hyssyttely kuuluen Petran huulilta. “Annan teidän tutustua rauhassa – jos tulee jotakin kysyttävää, olen lähellä.” Sokan vanhempi sisar totesi, hymyillen lyhyesti vielä kertaalleen Petralle ja saatuaan kiittelyitä ja nyökkäyksiä takaisin, alkoi astella rivakoin askelin pitkin tammatallin käytävää. Petra sen sijaan jäi jututtamaan uusinta löydöstään – toistaiseksi Hestia oli “puilla paljailla” ilman suurta sydänystävä-hevosta ja osa varusteistakin oli jäänyt britteihin; Petra oli neuvotellut hinnasta kun ratsastuskeskuksen omistaja oli huomannut, että Hestian satula sopi liki paremmin toiselle tammalle ja muutoinkin Petra oli mielummin halunnut itse hankkia hoitotarvikkeet ja muut Suomesta. Petra rapsutteli tamman otsaa rauhaksiin karsinan ulkopuolelta, roikkuen karsinan ovella pehmeästi hymyilin. “Meistä tulee sit jees parivaljakko, eiks vaa?” Petra höpisi pehmeällä äänellä uudelle ratsulleen, silmät jo nyt täynnä pyyteetöntä rakkautta karsinaansa tutkivaa, arahkoa tammaa kohtaan. “Mitäs, Hestia – minkä väriset kamat sulle hankittaisiin? Neonpinkit? Ai ei…” Ainakin kamala vihreä oli poistettava mukana tulleista varusteista alta aikayksikön. Mutta eipä tässä muuta ollutkaan, kuin aikaa luoda yhteinen matka, olivat varusteet mitä sävyä tahansa. |
