“Please just take the mixed bouquet and leave, just leave –“ Musikaalibiisi sai julman ja nopean lopun, kun Petra Lukkari kumartui kevyesti sivulle, pyyhkäisten puhelimen näyttöä kiivaasti. Musikaalibiisi muuttui toiseen – kirotut Spotifyn luomat listat, jotka paljastivat Petran sisäisen teatterinörtin – ja Petran onneksi nyt vähemmän kivuliaan ironiseen kappaleeseen. Petra pudisteli päätään jokseenkin luovuttaneen huvittaneen samalla, kun käänsi rattia hitaasti vasemmalle, kääntyen Vaahterapolkuun vievälle tienpätkälle. Auton takana rätisi pitkin tietä vanha, mutta tukeva hevostraikku sisällään vielä vanhempi ja tukevampi eläkeläisruuna. Petran ruskeat silmät kävivät mutkan aikana pari kertaa peilissä, tarkistaen, että traileri selvisi mutkasta ilman, että putoaisi ojan pohjalle. Pian kuitenkin tummat, silmälasien heijastukseen häviävät silmät siirtyivät taas kohti tietä edessä, ote ratin ympärillä puristuen tiukemmaksi. Vaahterapolun tallirakennus kohosi edessäpäin, liki samanlaisena kuin miten Petra oli sen viimeksi nähnyt vuosia sitten. Rintaa pakotti – sekä hyvällä, nostalgisella tavalla, että puhtaasti kivusta. Teinivuosien sekoilut ja draamat nousivat pintaan, kun Lukkari veti tädiltään lainatun farkun parkkiin tallin sivulle, kun tallin parkkipaikka oli jo täynnä avajaisviikonloppuun osallistuvien kilpailijoiden hevosia. Kappale soljui loppuun liian nopeasti, antamatta Petralle hyvää syytä piilotella autossa ja odottaa, että tulisi maan nielemäksi. Kuitenkin nuori nainen nappasi puhelimen mustan, ohuehkon talvitakin taskuun ja nousi autosta, vilkuillen ympärilleen, etsien tuttuja kasvoja – kasvoille lävähti vain kasa tuttuja maisemia ja vieraita hevosia. Rintaa puristi, taas – oliko jo aika miettiä sydänkohtauksen mahdollisuutta?
No, tuli sydänkohtaus tai ei, Hukkis piti päästää vapauteen. Lukkari asteli auton taakse trailerin sivuovelle ja hypähti trailerin sisälle, moikaten terävän ja uteliaan oloista suomenhevosta. “Heei, pappa. Tiiätkö missä ollaan?” Petra höpötteli, kun veti riimun paremmin hevosen päähän ja otti riimunnarun käsille. Hukkis ei vastannut vieläkään – on se outoa, miten vuosienkaan puhuminen konille ei saanut hevosta oppimaan vastaamisen lahjoja ihan jo kohteliaisuussyistä!Trailerin luukku läimähti lumiseen maahan ja Petra hyppäsi sisemmäs traileriin, alkaen peruuttaa ruunaa pois; se kävi taas vähän turhan nopeasti, ja pian Petraa paljon isompi musta suomenhevonen pörhisteli ja steppasi paikallaan levottomana, pää kääntyillen villisti, muttei hätääntyneesti. Kenties Hukkareissukin tiesi, missä oltiin, vuosien poissaolonkin jälkeen.
“Hei, olitko sä tulossa kisaamaan? Ekat luokat on menossa vähän ajan päästä, ja–” Vieras nainen asteli kohti Petraa, saaden bruneten hymyilemään pikaisesti, miltei kiusaantuneesti, kun tuo keskeytti naisen.
“Aa, ei — Mun nimi on Petra. Lukkari – ja täs on Hukkareissu, meillä oli muutto edessä?” Se kuulosti enemmän kysymykseltä kuin toteamukselta – Petra halusi potkaista itseään sääreen, mutta tarjosi vain vapaata kättään.
“Ai! Tottakai, tottakai. Olen tosiaan Jippu Helmiaho, toinen tallin omistajista.”
“Kiva tavata. Mä tosiaan aattelin tulla näin aamupäivästä, ettei tarvitsisi pimeessä tehdä muuttoa ja juosta pitkin pihaa.”
“Ihan fiksua – hei, näytänkö mä sulle mihin mennään, kyllä mä sen verran tietenkin ehdin! — ” Jippu tuli taas katkaistuksi puheessaan, kun brunette heilautti kättään liki vähätellen, nauru kiusaantuneilla huulilla käväisten.
“Ei tarvi. Mä vietin monta vuotta näissä maisemissa. Eikö tää siirtotalliin ollut menossa?”
“Eikun niinhän se Juuso sanokin – joo, menkää vaan. Juuso ja Jesse oli ihan hetki sitten vielä kentän laidalla, eiköhän ne ehdi tulla kantoavuksi.”
Juuso ja Jesse … Voi jösses. Petra nyökkäili naisen poispäin kipittävälle selälle, huokaisten syvää. Juuso ja Jesse olivat olleet maisemissa jo Petran aiemmalla Vaahterapolku-kaudella, oli nainen tainnut katon pään päälläkin jakaa peräti molempien kanssa ainakin epävirallisesti. “Noni, mennääs äijä.” Petra nykäisi tomeran ruunan mukaansa, lähtien taluttamaan suomenhevosta kohti siirtotallia – voi että, Petra muisti senkin kun oli saanut vääntää kättä Mila Santasen, tallin aiemman omistajan, kanssa siitä, rakennettaisiinko Vaahterapolkuun pihatto, saatika siirtotalli. Onneksi Mila oli ahne ja hevosia vain tuli lisää, joten useimmiten lukioikäinen Lukkarin likka oli saanut tahtonsa läpi. Petran katse käväisi tarhoissa pitkin tallin pihaa uteliaana – naamat eivät enää olleet tuttuja hevosillakaan. Muutama suomenhevonen vaikutti etäisesti tutulta, mutta kenties Petra oli bongannut ne vain myyntifoorumeilla, kun oli välillä stalkannut Skotlannista käsin Suomen hevosmaailman menoa. No, ehkä stalkannut myös entisiä tuttuja. Mutta se ei ollut pointti.
Siirtotallin eteen oli pakkautunut muutamia ratsukoita tekemään alkulämmittelyjään. Petra joutui vähän jopa raivaamaan tietään kohti tallin ovea, pujahtaen lopulta sisälle, vaikka Hukkareissu yrittikin kiivaasti vetää ulos pudonneita heiniä huiviinsa – raukka ei ollut saanut kunnon aamupalaa. “Noni, pappa, sisään siitä.” Petra änkesi ruunan karsinaansa – karsina numero kaksi, siis. Naisen ruskeat silmät käväisivät viereisessä nimilapussa – toinen suomenpulla! Petra pakkautui Hukkiksen kanssa karsinaan, ottaen ruunan matkustussuojat pois ja veti kädellään enimmät liat ja pölyt mustasta, harmaantuvasta karvasta pois. “Joudut nyt venaa hetken, et katon sun tarhan, oke? Älä ala törttöilee.”
Petra sulki karsinan oven, jättäen Hukkiksen tutustumaan uuteen karsinaansa – aiemmin kun ruuna oli ollut päätallissa yksityispuolella. Karsinan ovessa oli täytettävä taulu, jossa oli vasta Hukkareissun perustiedot – rotu, muuttopäivä, nimi ja omistaja, muttei sen suurempia tietoja. Petra käänsi katseensa ykköskarsinaa kohden, lukien taulua; suomenpienhevosori Taiantuntu. Sievä nimi, Petra päätti itsekseen ja tarkisti sitten vielä kertaalleen, että Hukkareissun karsina oli varmasti tullut lukkoon, ennen kuin lähti siirtämään autoa pois ratsukoiden ja pihalla muuten eksyneenä kulkevien vierailijoiden tieltä.
Auton parkkeerattuaan vähintäänkin laittomasti ja vähintäänkin toinen rengas ojanpenkkaan putoamisen vaarassa brunette lähti sitten juoksuttamaan tavaroita talliin – hienot kisatavarat ja miljoonat satulahuovat oli myyty pois kauan sitten, kun Hukkiksen kilpaura oli takanapäin ja edessä oli vain kevyttä liikuntaa. Koulusatula sujahti liki huomaamatta omalle paikalleen satulahuoneessa – Petra ei ollut varma, oliko se varattu paikka suokin satulalle, mutta se vain tuntui oikealta – ja pian hyllykköihin löysivät tiensä hoito- ja harjaboksit, vanhan ruunan ravintolisät, koukkuun nostettiin niin suitset kuin varariimukin. Muutettavaa oli huomattavasti vähemmän kuin mitä Petra oli pelännyt – toki, Hukkiksen loimet tulivat perässä niiden jäätyä kuivumaan vielä Jennin kotipihan tallin kuivatushuoneeseen. Onneksi paksukarvainen suokki ei pahemmin tarvinnut loimia ainakaan lämpimikseen näilläkään keleillä.
Nopea tarkistus aikatauluista ja tarhausjärjestyksestä tuntui asettuvan muistia hallussaan pitävään aivolohkoon kevyesti kun Petra teki itselleen henkisiä muistiinpanoja alatarhojen järjestyksestä ja tallin rutiineista, muttei jäänyt hengaamaan taukohuoneen ilmoitustaulun äärelle – taukohuoneessa olo oli vielä liian outoa, vaikka sitä oltiinkin rempattu.
Petra liukasteli halki pihan, kehtaamatta kulkea koko tallin läpi, puoliksi peläten törmäävänsä tuttuihin, suunnaten maneesin reunalle seuraamaan avajaispäivän kisoja. Lukkari törmäsi pakostakin niin Jesseen kuin Juuson, joutuen sättimään ja sätittäväksi puolin ja toisin kaverilliseen sävyyn entisten kämppistensä entisiin pyörittelijöihin, mutta mikään ei ikään kuin saanut niskakarvoja pystyyn; perinteinen kiusallinen hei, miten sulla menee nykyään? ai, psykologiaa? niin, joo, se ja se mainitsikin että lähdit Skotlantiin, Juliakin oli käärmeissään, ai Hukkis on yhä hengissä, no käyn moikkaamassa pappaa. Koko sama litania kuin mitä Petra varmaan joutuisi toistelemaan seuraavat päivät uudella tallilla, jos muita tuttuja tulisi vastaan, mutta oli hyvä kuitenkin totuttautua siihen, että Lukkarin paluu nostaisi kulmia. Kisapäivän alkaessa lähestyä loppuaan, vei Petra Hukkiksen vielä ulkoilemaan hetkeksi alatarhoille ja venyttelemään kankeita jalkojaan, katsellen ruunan liikkeitä, päässä pyörien edelleen se sama, typerä laulu. “You’re never ever, ever getting rid of me.” Petra hymisi itsekseen pimeässä illassa, tragikomisesti naurahtaen omalle tilanteelle. Mutta oli se kuitenkin mukavaa olla viimein kotona.
