Nojauduin vasten halkeillulla maalilla peittynyttä ikkunankarmia, katsellen omakotitalon takana avautuvaa peltoa kohden. Lumi oli peittänyt hevosten tarhan yön aikana, Hukkareissun ja Jennin suomenhevosen nyhtäessä lumen alta jotakin syötävää; heinäpaali oli niin loppuun kaluttu ja jäinen, että olisi korkea aika hakea jo uusi.
Räpäytin silmiäni kerran, toisen – pää oli yhä sekaisin aikamuutoksesta. Vaikkei entisen asuinpaikkani kello ollut kuin pari tuntia jäljessä, nopeasti aamuyhdeksän tuntuikin aamuseitsemältä. Oli onni, että Jenni, jonka pihapiirin tallissa asusteli edelleen muutamia yksityisiä omien lisäksi, oli suonut minulle aikaa saada rytmini kuntoon ja olin vastuussa vain iltatalleista, enkä vielä tällä viikolla joutuisi heräämään aamutalleihin roudaamaan hevosia ulos pakkaseen.
Viimeinen viikko oli ollut … Melkoinen. Uutta vuotta ei vietetty glitterimeikein ja shampanjoin, vaan keskellä muuttolaatikoita, juoden muovilaseista halpaa viiniä, kun kaikki lasitavarat oli jo pakattu. Olin joutunut pakkaamaan koko elämäni viimeisen kuuden vuoden ajalta tuosta vain. Aikataulu oli varmistunut vasta päiviä aiemmin; saatuani opintoni kasaan edellisenä keväänä, olin tehnyt kesän ja syksyn erinäisiä sijaisuuksia, mutta lopulta olin päättänyt rahdata luuni takaisin tuttuun ja turvalliseen koto-Suomeen. Huono lentosää oli kuitenkin sekoittanut matkajärjestelyjä – ensin minun piti olla jouluna jo Suomessa, sitten lento heitettinkin muuttotavaroiden vuoksi lähelle kuun puoliväliä; lopulta lentoyhtiö otti yhteyttä vain päiviä ennen lentoa ja kysyi, pystyisinkö tulemaan lennolle 2. päivä.
Ja niin minä palasin.
Kuusi vuotta aiemmin, herkkänä ja typeränä kahdeksantoistakesäisenä olin lähtenyt lukiosta maailmalle; psykologian opinnot Glasgowin yliopistossa kutsuivat ja jätin kaiken siltä seisomalta taakseni. Myös kihlatun ja hevoseni. Valtaosa myytiin, muutama jäi Jennin huoleksi tämän kotipihan pikkutalliin – jäljellä oli enää vain Hukkareissu. Katseeni lepäsi mustassa ruunassa, jota olin nähnyt vain muutamia kertoja viimeisten vuosien aikana. Ruunattu musta suomenhevonen oli ehtinyt kääntyä 18-vuotiaaksi, ja se näkyi – liike oli hitaampaa, turvassa oli harmaita läikkiä. Sieluani kylmäsi ajatella, että Hukkareissu oli ollut niin monta vuotta “yksin” – toki, Mila pyörähti katsomassa hevosta ilmeisesti silloin tällöin ja tätini Jenni lähetti kuvia kuuliaisesti viikottain.
Mutta ei se ollut sama.
Skotlannissa hevosharrastus oli jäänyt – opinnot repivät kaiken ajan ja paikallinen talli oli kallis kuin mikä. Fiini talliympäristö oli alkuun vieras – olin kasvanut pienissä pihatalleissa ja vähän sinne päin remontoiduissa talleissa, joissa ei ollut ihan samaa glamouria kuin ison maailman ratsastuskeskuksissa. Kalliit tunnit olivat kuitenkin jääneet ja olin vuokrannut vain muutamaa erinäistä koulupuokkia Glasgowissa, lähinnä pitääkseni lihaskuntoa ja -muistia yllä.
Katseeni siirtyi viimein pois Hukkareissusta, joka härnäsi nyt Jennin suokkitammaa minkä ehti, saaden suupieleni nousemaan keveään hymyyn. Hukkis oli orina aina tarhattu yksin, eikä selvästi kukaan ollut vielä pitänyt hevoselle tapaopetusta.
“Ootko hereillä?” äitini ääni kajahti jostain verannan suunnalta, saaden minut pyörähtämään ympäri, juuri sopivasti nähdäkseni äitini pään kurkkaavan ovensuusta.
“Huomenta – Jenni soitti, että lähdetään hakemaan paalia. Saat tulla kantoavuksi.”
Vastaan väittäminen ei olisi auttanut, ei sillä että olisin alkanutkaan vastaan vääntää. Nappasin ikkunalaudalta kotiavaimet ja astelin läpi pakkasessa narahtelevan talon, vetäen kenkiä jalkaani.
“Ootko saanut nyt nukuttua?”
“Ei se ongelma oo nukkuminen, kun .. Aikataulutus.” Peitin haukotukseni kämmenellä, hyväntuulinen hymy käyden äitini kasvoilla.
“No se oli ongelma jo ennen kuin karkasit brittilään.”
Auto oli lämmin ja haisi hevoselta. Äiti ei ollut enää vuosiin pitänyt hevosia, mutta sen, mitä töiltään ehti, kävi auttelemassa Jenniä hevosten hoitamisessa, vaikkei konien selkään enää pyrkinytkään.
“Onks sulla etäpäivä tänään?”
“.. Harvemmin sitä lauantaina tehdään töitä.”
“…” purin huuleni huvittuneena yhteen, puristaen ne kiusaantuneeksi viivaksi. “… Niin.”
Olin selvästi vielä vähän sekaisin päivistä ja tunneista.
Onneksi en ollut ainoa sekava, sillä heti, kun lähdimme ajamaan, kääntyikin auton ratti oikealle vasemman sijaan.
“En tiiä huomasiksä, mut Hankkija on edellee tuolla.” yritin marmattaa etupenkillä, saaden huvittuneen tuhahduksen osakseni.
“Mennään pitkää kautta – ootko sä kuullut Innasta mitään? Tai Milasta?”
Kysymys pysäytti minut hetkellisesti – se oli kiusallinen, hankala. Aiemmat kämppikseni ja parhaat ystäväni oli tullut jätettyä aivan yhtä nalleina kalliolle kuin koko muukin elämäni ja muutamaa instagram-chattailua ja yleistä kuulumistenvaihtoa kiusallisissa yhteentörmäyksissä lukuunottamatta olin menettänyt liki kaiken kontaktin kauhukaksikkoon.
“En, en tiiä yhtää missä ne menee… Ei ainakaa Vaahterapolussa.” Sanahdin – muistin edelleen, kuinka olin miltei fyysisesti kokenut sydämeni särkymisen kun yhtenä kesänä olin lomalla kotona Vientareen kyläpahasessa ja olin käynyt kurkkaamassa vanhaa kunnon Vaahterapolkua, vain löytääkseni tallin hiljaisena ja tyhjänä – somestalkkaus oli kertonut, että Mila oli iskenyt lapun luukulle.
“Ei varmaan siellä, joo, mutta Vaahterapolku ainakin avataan uudestaan.”
Hetkinen, mitä?
“Tä?”
“Nii, se oli se joku — Hetkinen, oliko se nyt Juuso joka –“
“Siis Shermanin Juuso?”
“Olisiko ollut.. Siellä on avajaiset tänään, siitä oli sanomissa.”
Ahaa. Tämän takia minut oli siepattu mukaan käymään heinäostoksilla. Tai, “heinäostoksilla”. Vilkaisin itseäni pelkääjänpaikan peilistä, yrittäen hieroa unta ja toissapäivän kauppareissun jäljiltä olevia ripsivärejä pois silmistäni ja saada itseni edes jonkin näköiseksi – voi jestas, äiti olisi varmaan antanut minun lähteä vaikka pyjamassa Jennin luota, oli puhdasta sattumaa että tänään oli se aamu, kun laitoin Ihan Oikeat Farkut taas jalkaan miltei viikon tauon jälkeen.
“Siellä on avajaiskisat – aattelin heittää sut sinne, mee kattoo mikä meininki siellä on nykyisin.”
Minulla ei selvästi ollut pahemmin edes vaihtoehtoja. Voi luoja.